Korpiselkä

KORPISELKÄ LUKUINA

Pinta-ala vesineen: 1.476,10 km 2
Asukasluku: 1938 3.527
Kylät: Haukivaara, Hoilola, Hominvaara,
Karali, Keskijärvi, Kilpijärvi, Kitilänselkä,
Kruununpuisto, Kokkari, Korpiselkä (kk ),
Lehmivaara, Mannervaara, Meriinaho,
Ruhovaara, Saarivaara, Saaroinen,
Tolvajärvi, Tsiipakka, Tsikki, Tsokki,
Vieksinki, Yläjärvi ja Ägläjärvi.

ELÄIMISTÖ

Karhu, susi ja ilves esiintyi Korpiselässä. Samoin kärppä, lumikko ja hilleri kanta oli hyvin runsas. Hirviä oli runsaasti, mutta peuraa esiintyi enää harvakseltaan.

KASVISTOA

Lehmusta (niinipuuta) tavattiin Saaroisissa ja Tsiipakan Riihivaarassa. Karjalan ruusu (Rosa acicularis), näsiä ja lumme esiintyivät myös.
  

Korpiselän elinkeinot

KORPISELÄSSÄ ELETTIIN MAASTA JA METSISTÄ

Maatalous oli Korpiselässä koko sotia edeltäneen ajan pääelinkeino. Peltoa raivattiin lisää kaskimaita otettiin viljelykseen. Kun peltoa oli vuonna 1920 810 hehtaaria oli viljelyksessä vuonna 1937 jo 1.317 hehtaaria.

Viljelysmaan kasvun myötä voimistui myös karjatalous ja vuonna 1938 oli Korpiselän pitäjässä jo yli 1.100 lypsylehmää. Lampaiden kasvatuskin lisääntyi ja lampaita oli mainittuna vuonna yli 500.

Metsät antoivat Korpiselän talollisille ja savotoissa työskenteleville työtä ja elantoa. Korpiselän metsät olivat pääasiassa mänty-kuusimetsiä. Kasvullista metsämaata Korpiselässä oli runsaat 30.000 hehtaaria, metsämaan koko pinta-alan ollessa yli 51.000 hehtaaria.

Metsistä oli 70 %, mäntyvaltaisia, 26 % metsistä kasvoi kuusipuuta ja lehtimetsiä oli vain 4 % pinta-alasta. Metsät antoivat kohtuullisen sadon ja niinpä savottoja olikin pitkin pitäjää.

Koska Korpiselkä oli vesistöjen pirstoma uitettiin valtaosa puusta. Uittoväylinä toimivat Tolvajärven vesistö Koitajoen suuntaan ja Jänisjoki Laatokan suuntaan. Puuta uitettiin myös Suojärven suuntaan.
   

Korpiselän pitäjän puoli vuosituhatta

Veijo Saloheimo:

KORPISELÄN PITÄJÄ

Korpiselän pitäjä entisen Raja-Karjalan luoteisosassa kuului keskiaikana Sortavalan pogostaan, 1500-luvulta alkaen Suojärveen ja itsenäistyi 1700-luvulla. Pitäjä sijaitsee kolmen sadealueen vedenjakajalla. Sen länsipään vedet ovat Korpijärvi ja Saarivaara. Kanajärvi laskevat Jänisjokeen ja sitä pitkin Laatokkaan. Keskiosassa Tsokin, Kokkarin ja Tolvajärvenmailla ovat Pielisen reitin kaakkoiset latvat. Itäosan Ägläjärvi kuuluu Suojujoen vesistöön, joka laskee Ääniseen Petroskoin pohjoispuolella.

Latvavesien pinta ylittää 170 metriä merenpinnasta, esim Tolvajärvet 174 ja Ägläjärven Yläjärvi 171 metriä. Ylävä seutu on kangasmaata ja suota. Ylin huippu, Honkavaara Ala-Tolvajärven itärannalla, kohoaa 194 metriin merenpinnasta Moreenisärkät soiden välillä tarjosivat sentään kohtalaisesti kaskimaata ja sikäli pohjaa pysyvällekin viljelykselle.

KORPISELÄN ASUTTAMINEN - KIERTOLAISISTA PYSYVÄÄN ASUTUKSEEN

Korpiselän maaperästä ei tavattu ennen viime sotia esihistoriallisia löytöjä, ja siten vanhimmat tietämämme ihmisjäljet rajoittuvat vanhimpaan paikannimistöön. Lapinjärvi sekä saamenkielestä saadut Jukajoki, Sonkajanvaara, Vuotsanjoki, Muntanjärvi, Mielunjärvi ja -joki, Hirvasjärvi, Sonkusjärvi, Tolvajärvet ja -joki sekä Vieksinki kertovat karjalaisväen yhteyksistä täällä vaeltaneisiin lappalaisiin.

Vanhin kirjatieto alueen eläjistä on vuonna 1500 laaditussa Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjassa. Siinä näkyy Korpiselän kylästä kahdeksan, Kokkarista ja Kilpijärveltä neljä, Tolvajärveltä seitsemän ja Ägläjärveltä kolme taloa. Pääkylään tuli 1500-luvulla kaksi uutta taloa. Kilpijärvi katosi kirjoista ja Tolvajärvi pieneni. Korpijärven äärelle kohosi kolme uutta kylää Hoilola, Saaroinen ja Tsiipakka, Kokkarin naapuriin Saavanvaara eli Tsokki. Ägläjärvi kasvoi kymmentaloiseksi. Vatjan viidennes kuului vuonna 1500 Venäjään, joka määräsi alueen hallinnon ja henkisenkin kulttuurin. Sota kulki pitäjän halki 1500-luvulla hävittävänä milloin "ruotshien" milloin venäläisten soveltaessa silloisia sodan sääntöjä.

Ruotsin miehitysaikana 1580-luvulla laadituissa verokirjojen autioluetteloissa näkyvät Korpiselän itäiset kylät Sortavalan pogostan alaisessa Suojärven kappelissa, Kokkari Pälkjärven ja Korpiselkä Tohmajärven kappeliin kuuluvina Ilomantsin pogostan kylinä. Luettelot sisältävät vain taloluvut, ei asukkaiden nimiä. Korpiselällä oli niiden mukaan 18, Kokkarissa ja Tolvajärvellä kaksi ja Ägläjärvellä 12 taloa. Nämä olivat kaiketi arvioita, sillä Ruotsin virkamiehet eivät noihin kyliin päässeet. Stolbovan rauhan jälkeen vuonna 1618 laaditussa maakirjassa mainitaan Ägläjärveltä kahdeksan, Tolvajärveltä viisi, Kokkarista ja Tsokista eli silloisesta Saavanvaarasta neljä, Korpiselältä yhdeksän, Tsiipakasta kolme, Saaroisista kaksi ja Hoilolasta neljä asukasta. Merkinnöissä oli etunimen lisäksi vain isän nimi, mutta vertaamalla niitä myöhempiin lähteisiin tapaamme Kokkarista Salkosia, Tsokista Tsokit ja Tyrnyiset, Korpiselältä Burtsan, Tsiipakasta Muljakaisia ja Saaroisista Lankisen.

Vuonna 1631 laadittu maakirja sisältää lisää viitteitä sukuihin. Hoilolassa eli Kanni Piminänpoika, Kannisten kantaisä. Isä-Piminää ei aiemmista asiakirjoista löydy. Saaroisissa oli Huovatta Laiha sekä Huovatta ja Iivana Jyrinpoika Tynninen - myöhemmin myös Tunniseksi merkitty, Korpiselällä Uljana Poutanen tai Petäjä, Parissa Lytsy, Kirilä Parpatsa ja Huotari Vasilinpoika Paksunen, Tolvajärvellä Jaakko Märkyinen, Iivana Hänninen ja Mina Vornanen sekä Ägläjärvellä Romana Höyhen, Riiko Russakka, Ignata Vepsä ja Issakka Gavrilanpoika Sarvainen. Taloja oli Hoilolassa neljä, Saaroisissa 12, Tsiipakassa seitsemän, Korpiselällä 16, Tsokissa neljä, Kokkarissa seitsemän, Tolvajärvellä ja Ägläjärvellä kahdeksan kummassakin eli yhteensä 68 taloa.

TOIMEENTULO

Korpiselkäläisten elinehtoja valaisee vanhimmiten vuonna 1637 laadittu arviomaakirja. Siinä mainitaan yhteensä 68 taloa, joiden tuottava omaisuus käsitti 48 hevosta, 11 varsaa, 70 lehmää, 36 härkää tai hiehoa, 29 lammasta ja 15 teräsjousta. Kalanpyytöjä ei verolle ilmoitettu. Pitäjän vauraimmalla talollisella, korpiselkäläisellä Uljana Petäjällä oli talossaan viisi miestä, kolme hevosta ja varsa, viisi lehmää, kolme hiehoa tai härkää, neljä lammasta, sika, teräsjousi ja koira. Peltoon hän kylvi puoli tynnyriä ohraa ja saman verran kauraa. Kaskesta kertyi 26 tynnyriä eli liki 40 hehtoa ruista. Heinämaata hän omisti vain kuormanalan. Omaisuuden täydensi vene ja neljännesnuotta. Naapurilla Huotari Vasilinpoika Paksusella oli elukoita liki sama määrä, mutta peltokylvöjä vain muutama kappa ja kaskisatokin puolet Uljanan tuloksesta. Pitäjän kolmanneksi varakkain, ägläjärveläinen Vasili Iivananpoika omisti hevosen ja neljä nautaa. Viljelykset jäivät pahoin edellisiä heikommiksi. Hoilolan Levonti Saahkarinpoika omisti kaksi hevosta, lehmää ja hiehoa. Muiden toimeentulo jäi näitäkin niukemmaksi.

Peltoon kylvettiin katovuoden jälkeen yhteensä 7,5 tynnyriä eli 13 hl leipäviljaa ja 2,5 tynnyriä /4 hl kauraa. Tämän mukaan oli Korpiselän kylän taloilla peltoa keskimäärin neljänneshehtaari, muualla vähemmän. Pellot olisivat silloisten satonäkymien mukaan tuottaneet 65 hl leipäviljaa ja 20 hl kauraa. Pääosa viljasadosta saatiin kaskista. Kirjattu kaskisato oli noin 220 hehtolitraa. Kokonaissato, noin 300 hl, ei riittänyt 68 talon eli yli 600 hengen toimeentuloksi, siitä kun osa kului siemeneksi ja veroihin. Pettu ja muu hätäleipäaines oli varmaan tuttu joka vuosi.

Teräsjousia käytettiin pienriistan: oravien ja näätien pyyntiin, jota korpiselkäläiset harjoittivat 1900-luvun alkuun asti. Suurta riistaa, peuroja, vaelsi ainakin pitäjän itäosan läpi vuosittain pohjoisilta jäkälämailta Laatokan rannalle ja takaisin. Vielä 1900-luvun alussa tavattiin Paastojärven jäältä satapäisiä tokkia. Kettua ja karhuakin tavoiteltiin tietysti.

"BIEGLAT"

Korpiselkä joutui muun Käkisalmen läänin mukana vuonna 1617 Ruotsille. Uusi esivalta toteutti asukkaille vierasta järjestystä. Kauppa keskittyi kaupunkeihin, ja hengenperinteeseen kajottiin syvälti.Tämä ohitti silloisen Suojärven, mutta likeiseen Pälkjärven pitäjään pantiin luterilainen pappi vuonna 1630. Korpiselkäläisistäkin liittyi tuntuva osa pakolaisvirtaan, joka valui Venäjälle asuttamaan pitkien sotien autioittamia kyliä. Pakolaisia näyttää kertyneen yhteensä 340 henkeä, joista Hoilolasta 12, Kokkarista33, Korpiselältä 96, Saaroisista 77, Tolvajärveltä 26, Tsiipakasta 47, Tsokista 27 ja Ägläjärveltä 26. Ainakin puolet koko väestöstä muutti näin pois.

Lähteet kertovat yhteensä 185 "bieglan" menosuunnan. Jäämerelle Kuollaan meni neljä, Repolaan yksi, Aunukseen 35, Syvärin suulle Sermakseen 13, Tihvinän maalle neljä, Mustajoelle yhdeksän, Valdaille kahdeksan, Lovattijoelle 16, Tverin nykyiseen lääniin Bezheckin ylängölle 69, Moskovaan korpiselkäläinen Luka Timonpoika Mosejev ja Lavrenti Iivananpoika, josta tuli sotilas, streltsi, Valkeajärven Kirilovaan 20 ja Vienajoelle saaroislainen Tiitta Simananpoika. Vuonna 1651 pakeni kokkarilainen Andrei Matveinpoika Marttina Ertonpojan vaimon kanssa Aunukseen Tulemajärvelle. Poismuutto verotti kylittäisiä talolukujakin. Vuonna 1651 oli Saaroisten taloista puolet autioina. Tsiipakasta ja Kokkarista oli kadonnut kolme ja Tolvajärveltä kaksi taloa. Korpiselällä oli "pirttiviljelys" kasvattanut talolukua kolmella ja Ägläjärvellä yhdellä.

Vuonna 1657, kun Venäjä yritti vallata takaisin Käkisalmen läänin ja yritys epäonnistui, pakeni melkoinen joukko Venäjälle. Korpiselkäläinen Ilja Tiippananpoika asettui Aunukseen Karpovan kirkkopitäjään ja saaroislainen Kiril Jelkäinen Keski-Mäkriälle, kumpikin Syvärin luostarin maille. Muiden ns. ruptuuripakolaisten tulopaikkoja ei vielä tiedetä.

KYLIEN ASUKKAAT RUOTSIN AJAN LOPULLA

Pako näkyi selvänä kylien taloluvuissa. Vuosina 1651-83 katosi Korpiselän kylästä kymmenen taloa, Tolvajärveltä kuusi, Ägläjärveltä kolme ja Saaroisista kaksi taloa. Vuonna 1651 kirjatuista talollisista liittyivät pakoon Korpiselän Petäjät ja Parpatsit, Saaroisista Jelkäiset ja Tanikat. Hoilolan valtasuvuksi kasvoivat Kanniset, joita vuosina 1683-96 asui siellä Trohkima, Saahkari ja Huotari. Lisänä eli Panko Simananpoika Paksunen ja Riiko Loginanpoika vuoteen 1683 sekä tämän poika Pänttö eli Panteleimon - heidän sukunimeään ei näy lähteissä.

Saaroisissa asui Kuisma ja Ignata Simananpoika Paksunen ja vuodesta 1684 Kuisman poika Varlam. Vuonna 1684 ilmestyivät kirjoihin vanhimmat "ruotshit" Paavo ja Lauri Mönkkönen. Paavo "karkasi" vuonna 1691 Ilomantsin Tyrjään.

Tsiipakassa eli Hovatta Paksunen ja 1680-luvun lopulta poika Teppana. Hänenkin rinnalleen ilmestyi vuonna 1585 luterilaisia: pysyvänä Paavo Laakkonen, vuonna 1685 mainittu Olli Rummukainen, vuodesta1690 Paavo Herranen ja 1696 Suni Kaasinen. Korpiselälle levisi aikaisemmin mainittu Lytsyn suku Nauman poikina: Hovatta, Pirtana, Paavila, Konsta ja Petri. Sukunimeä ei kuitenkaan näy kirjoissa. Hilippa Huotarinpoika Paksusta seurasi vuonna 1690 poika Panko. Petäjän/Poutasen sukua edusti vielä Jyrki Teppanan- tai Hilipanpoika. Tulokkaana kirjattiin Simo Heinonen vuodesta 1683 ja kenties hänen poikansa Timo ja Mikko vuodesta 1692.

Tsokissa jatkoivat vanhat suvut. Trohkima Vasilinpoika Tsokkinen kuoli ennen vuotta 1683, ja poika Hovatta merkittiin isännäksi vuodesta 1690. Riiko Teppananpoika kuoli vuoden 1685 jälkeen ja sai sijaansa poikansa Iivanan ja Vasilin. Tyrnin sukuun kuuluivat Matti, Maksima ja Huotari Jevseinpojat.
Kokkarissa asui Jeremei Saavanpoika Salkonen kunnes pakeni vuonna 1693. Vuonna 1685 maksoi tuomarinveroa myös veli Rodivan. Iivana ja Vasili Jyrinpoikien sukunimeä ei näy kirjoissa, mutta Vasili mainitaan vuonna 1674 Huotari Kannisen appena.

Tolvajärvellä asui Miina Vornasen poika Jetto sekä hänen poikansa Melenti ja Kirilä. Melentin poika Huotari jatkoi sukua 1700-luvun puolella.

Ägläjärven sukunimelliset suvut katosivat ennen vuotta 1683, mutta elämä jatkui kolmen entisen nimettömän suvun varassa. Ignata Karpanpojan pojat Simana, Mikitta ja Gavrila elivät kahtena talona, Lari Huotarinpojan poika Mikitta jätti vuoden 1685 jälkeen paikkansa pojilleen Ontreille ja Iivanalle. Vasili Iivananpojan pojat Ignata ja Iivana elivät eri taloina. Ignatan poika Danila maksoi veroa vuodesta 1690, ja Iivanaa seurasi vuonna 1692 poika Hilo.

Korpiselän puoli sai Ruotsin ajan lopulla lisämerkitystä esivallan silmissä, koska sinne pääsi lännestä päin helpommin kuin tiettömien taivalten taa Suojärven keskukseen. Oikeutta istuttiin kahdesti vuodessa Suojärven ja Ilomantsin yhteisillä käräjillä, jotka pidettiin mieluummin Koverossa tai Korpiselällä kuin kummallakaan pogostalla itärajan tuntumassa.

Korpiselkäläinen Hovatta Naumanpoika Lytsy toimi Suojärven staarostana eli nimismiestä vastaavana virkamiehenä vuodesta 1667 alkaen ja vielä 1690-luvulla lautamiehenä. Kokkarilainen Iivana Jyrinpoika istui lautakunnassa vuosina 1670-73.

Koko Suojärvi sekä silloinen Pälkjärvi joutui yksityisen isännyyden alaiseksi vuonna 1650, kun Ruotsin kruunu saadakseen rahaa myi nämä pitäjät sekä pääosan Ilomantsia rälssiksi riikalaisille raatimiehille Cronstiernan veljeksille. He taas joutuivat luovuttamaan nämä pitäjät velkojilleen, joiden hallussa ne pysyivät myös ison reduktion jälkeen, jolloin pääosa aatelin saamista maista palautettiin kruunulle.

TAAS VENÄJÄN ALAISENA

Suuri Pohjan sota ja Uudenkaupungin rauha muuttivat Korpiselän asemaa. Vuonna 1702 hävittivät pitäjää venäläiset, 1709 Aunuksen sotaretkeltä palaavat pohjoiskarjalaiset. Uudenkaupungin rauhan raja kiersi alueen länsipään lännessä ja pohjoisessa suorakulman muotoisena.

Uusi esivalta toimitti ensimmäisen väestönlaskennan heti vuonna 1722. Siinä merkittiin Ägläjärveltä Ontrei Mikitanpojan talosta 12 henkeä, Tolvajärveltä Huotari Melentienpoika Vornasen talosta kahdeksan, Kokkarista Mikittä Iivananpojan ja Tsokista Harlam Matinpoika Tsokkisen talosta samoin. Korpiselällä elettiin sentään kolmena talona, joista Iivana Hovatanpojan ja Ahpo Iivananpojan taloissa asui kahdeksan ja Simo Simonpoika Heinosessa neljä henkeä. Saaroisissa oli talonpitäjänä Jerofei Kuismanpoika Paksunen ja perhettä yhdeksän, Hoilolassa Parppei Mikitänpoika Kannisella kuusi henkeä.

Uusi tuhon aika pikkuviha koettiin vuosina 1741-42. Venäläiset hävittivät rajantakaisia pitäjiä Pälkjärveä ja Ilomantsia. Huhtikuussa 1742 yritti kenraali Kindermannin johtama osasto hyökätä Korpiselästä sisemmälle Pohjois-Karjalaan. Hänen joukkonsa kuormasto poikkesi täällä yleensä nähdystä: osa kuljetuksia hoidettiin kamelien - kaiketi talveen tottuneiden kaksikyttyräisten - selässä. Kindermannin yritys katkesi Öllölän Poukkurinteellä kiihtelysläisten ja liperiläisten talonpoikien vastarintaan. Sota jatkui vielä muutaman kuukauden Korpiselän ja nyky-Tuupovaaran kylien välisinä ruisaumojen ryöstöinä ja talojen polttoina. Tuho kohtasi Eimisjärveä ja Kinnasnientä, mutta ortodoksienemmistöiset Öllölä ja Luutalahti säästyivät.

Valtakunnanraja vakiintui vasta Turun rauhan jälkeen. Sitä ennen viljeltiin entisiä kaskimaita rajasta huolimatta: korpiselkäläiset Sonkajanvaarassa ja Kiitsanjärvellä, tohmajärveläiset Saarivaarassa. Mutta Turun rauhan jälkeen 1740-luvulla perusti venäläinen esivalta Saarivaaraan ensimmäiset talot, ja Ruotsin virkamiehet karkoittivat korpiselkäläiset Kiitsasta.

Vanhasta Suomesta on tallella varsin vähän asiakirjatietoa, ellei oteta huomioon Pietariin tallennettujaa kirkonkirjoja, joihin suomalaisia tutkijoita ei päästetä käsiksi. Vuonna 1764 laadittu tutkintapöytäkirja on sitä arvokkaampi sisältäessään sekä väestöä että sen toimeentuloa koskevia tietoja. Toimeentulolukemat saattavat olla normaalia alempia ottaen huomioon edeltäneet katovuodet.

Numeroin merkittyjä kantataloja kirjattiin yhteensä 46, joista Korpiselällä 13, Ägläjärvellä seitsemän ja Saaroisissa kuusi. Viljelmiä löytyi kuitenkin peräti 96, joukossa sekä tilanosia että uudismökkejä, mm. Kilpijärven kaksi ja Saarivaaran seitsemän asumaa. Uudisasutus ilmeni viljelmälukuina: Korpiselällä 27 eli kantatilain luku kaksinkertaisena, Tsiipakassa ja Tolvajärvellä seitsemän kahden kantatilan sijaan, Kokkarissa ja Tsokissa 11 eli liki kolminkertaisena. Ägläjärvellä ja Saaroisissa viljelmäluku kohosi vain yhdellä numeroihin nähden.

Asukkaita kertyi kaikkiaan 626 henkeä, joista 390 miestä ja 236 naista. Työikäisiksi merkittiin 167 miestä ja 137 naista, alaikäisiksi 183 poikaa ja 167 tyttöä sekä yli-ikäisiä 36 ukkoa ja 30 akkaa. Neljä miestä ja kaksi naista oli poissa Venäjällä tai tarkemmin Pietarissa.

Hevosia kirjattiin Korpiselän kylistä yhteensä 82, joista kaksi juhtaa omisti tolvajärveläinen Huotari Huotarinpoika, Tsokin Simana Simananpoika, Hoilolan Sinovie Hurri sekä loismies Iivana Pankonpoika, kaiketi vaurasta Paksusten sukua. Toistakymmentä viljelmää joutui keinottelemaan ilman hevosta. Varsoja ilmoitti vain tsokkilainen mökinmies. Lehmiä ilmoitettiin vain vähän enemmän, yhteensä 99. Näistä kuului kolme äskenmainitulle Huotari Huotarinpojalle ja yhtä monta Hoilolan Jehki Jyrinpoika Kanniselle. Kahden lehmän karjoja oli 14 talossa ja loput yksitellen. Karjatta elettiin 15 taloudessa.

Kylvömäärin arvioiden olisi koko pitäjän peltopinta-ala ollut 67 tynnyrinalaa eli noin 30 hehtaaria. Luku kertyi kuten vuoden 1637 luvuista kertomalla merkityt kylvömäärät kahdella. Ohraa ja kauraa kylvettiin näet tynnyri (160 l) tynnyrinalalle, ja toinen puoli peltoa oli vuosittain kesantona. Viljelmää kohti riitti keskimäärin runsaat 30 aaria. Peltoala jakautui epätasaisesti. Korpiselkäläinen Spiridon Trifonov viljeli liki viitta tynnyrinalaa eli kahta hehtaaria, lähinnä saman kylän Filatej Ahponpoika ja Pankrat Vasilinpoika noin puoltatoista, Tolvajärven Huotari Huotarinpoika, Kokkarin Vasili Radinpoika ja Kilpijärven uudistilallinen Sotik Sevastjaninpoika runsasta hehtaaria. Pääosa viljasatoa saatiin kaskista, mutta sitä koskevat numerotiedot ovat liian kaavamaisia, jotta niistä voisi tehdä mitään johtopäätöksiä.

Alueelle syntyi kaksi uutta kylää. Kilpijärven autioita asutettiin kaiketi Kokkarista käsin. Vasili Karpanpojan poika Konstantin oli jo päässyt vahvasti alkuun vuoteen 1764 mennessä. Saarivaara houkutteli väkeä enemmänkin. Silloin kirjatusta viidestä uudistalosta asui kolmessa luterilaisia Tuomas Niirasen poikia kaiketi rajan takaa Värtsilästä tulleina. Matvei Sosoinpoika ja Afanasi Tarassinpoika tulivat kai Hoilolasta. Pitäjän muut luterilaiset Antti Muukkonen ja Juho Niirasen perilliset asuivat Tsiipakassa.

Vanhatkin kylät alkoivat levitä alkuperäisiltä paikoiltaan siihenastisille kaskimaille väestön lisääntyessä. Edellä on jo todettu ruokakuntien määrän kasvu viralliseen tilalukuun nähden. Vuonna 1764 kirjattiin Ägläjärveltä seitsemän kantatilaa, mutta ruokakuntia kaksinkertainen määrä. Emäkylällä oli seitsemän talonpaikkaa, ja uusi peltomaa oli haettava muualta. Lähin laajenemissuunta oli Konnunselässä emäkylältä kaakkoon. Sen taakse Pojasvaaraan kohosi aikanaan kolme uudistilaa. Vanhaa numero 3:a asuneen Patrosen suvun liikapaine purkautui Yläjärvelle numerolla 7 ja aikaa myöten vanhankin numeron tilanosana Kitilänselkään, jonne myös numero 1:n Röpeliset perustivat kaksi uudistaloa. He asuttivat myös osan Konnunselkää Mönttisten ja Kärpästen kanssa.

Korpiselkä sai Vanhan Suomen aikana kaupallista merkitystä. Pohjoiskarjalaiset olivat tottuneet käymään kauppaa Laatokan rannikolla ja jatkoivat sitä Kiteen ja Lieksan tulliasemien ohi huolimatta kielloista. Korpiselkäläisetkin kulkivat kaupanteossa rajan takana. Iivana Moltokaisen kauppahankkeet rikkoivat ainakin kerran Ruotsin ahtaita kauppalakia, joka kielsi kaupanteon maaseudulla. Hän myyskenteli Ilomantsin kirkolla silkkiä ja taftinauhoja, ja rajaratsastaja Daniel Depnerin vaimo Maria Paldania ilmiantoi hänet tullimies eli syökäri Hakvin Gråstenille.

Venäjän kruunu käytti pohjoiskarjalaisten hinkua hyväkseen ja perusti Korpiselkään markkinat. Rauhanajan yhteistyö sujui mainiosti. Korpiselkälänen Teppana Moltokainen ja hoilolalainen Jehki Kanninen hankkivat yhdessä tuupovaaralaisten Toroskaisten ja Ahlholmien kanssa nälkäaikoina venäläistä viljaa Pohjois-Karjalaan, ja lainajuttuja riitti käräjilläkin puitaviksi.

1720-luvulla peri lain voimalla tsokkilainen Mitro Harlanpoika Tsokkinen puolentoista ruplan saatavaa Tohmajärven kutsulaiselta Matti Tikalta ja korpiselkäläinen Panko Piminänpoika rahaa Kiihtelyksen heinävaaralaiselta Eero Pakariselta. Hoilolalainen Panko Mikitanpoika Kanninen luototti Liperin ortodoksipappia Grigori Fedotanpoika Lumitskia. Teppana Ahponpoika Moltokaisella oli velallisina Enon kuusjärveläinen Huurinainen, Ilomantsin melaselkäläinen parissikka Huotari Purmonen ja Tuupovaaran öllöläläinen Jormanainen, koverolainen Juhana Suutari sekä Värtsilän uusikyläläiset Olli ja Juho Niiranen. Saaroislainen Pirtana Sergeinpoika Kokkonen oli 1770-luvulla saamassa nehvonniemeläiseltä Mikki Vasilinpojalta 200 vaskitaalaria.

PITÄJÄN SYNTY JA JÄRJESTYMINEN

Korpijärven kylät alkoivat irrota kovin etäisestä Suojärvestä jo 1600-luvulla, kun Korpiselän kylään kohosi pyhälle Nikolaille nimetty tsasouna. Ortodoksinen kirkkopitäjä perustettiin vuonna 1777. Korpijärven kylien lisäksi siihen liitettiin salokylät Kilpijärvi, Tsikki, Tsokki, Kokkari, Tolvajärvi, Ägläjärvi ja Vieksinki. Tsasounan tilalle kohosi 1770-luvulla varsinainen kirkko. Sen vanhennuttua rakennettiin uusi, joka vihittiin vuonna 1897. Vanha purettiin 1903 ja siirrettiin Ägläjärven kalmistoon.

Korpiselän kyliin muutti luterilaisiakin, ja heitä varten perustettiin vuonna 1851 saarnaajan virka. Tämä pappi vastasi myös Salmin, Suojärven ja Suistamon luterilaisten sielun-hoidosta. Korpiselän rukoushuonekunta perustettiin vuonna 1885, rukoushuone rakennettiin 1890 ja oma pappi saatiin
vuonna 1907.

Kunnallishallinto perustettiin Korpiselkään asetuksen mukaisesti. Kansakoulu perustettiin kirkonkylään vuonna 1887, Ägläjärvelle 1898 ja aikanaan muihinkin kyliin, Hoilolaan 1909.

RUNOPERINNE JA SEN SÄTEILY MUUANNE SUOMEEN

Kalevala-innostuksen levitessä samosivat kansanrunonkerääjät Korpiselällekin, ensinnä kai D E D Europaeus 1840-luvulla tavaten Suistamon Shemeikassa kuulut laulajaveljet Pedri, Mikki ja Iivana Iivananpoika Shemeikan. Hänen jälkiään seurasi vuonna 1884 Hjalmar Basilier laulattaen Shemeikoitakin. Mikki muutti sittemmin Hoilolaan, Pedri ensin Kokkarin Mysysvaaraan ja lopulta Öllölän Ristivaaraan.

Europaeus lienee tavannut Tolvajärvellä Iivana Kassananpoika Vornasen, taitavan runomestarin. Tämän suvun tiedetään tulleen "suuren sodan aikana" Ilomantsista ja perustaneen talon Tolvajärven saareen. Muuttoaika osuu edellä kerrotun mukaan 1600-luvun sotaiseen alkuun. Isä-Kassanan kerrotaan hakeneen laulunsa ja loitsunsa "tulilappalaisilta" niinkuin Shemeikkainkin. Tuli-Lappi oli Repolan ja Paateneen pohjoispuolinen alue Itä-Karjalassa. Iivana eli vuosien 1791 ja 1868 välillä. Kaiketi hänen poikansa Semoi asui vuonna 1890 Kotisaaressa, pääkylän pohjoispäässä Dimitri ja Gavrila etelämpänä. Iivanan poika Pedri (1831-1907) osasi loitsuja ja kiersi niitä esittämässä. Tytär Anni (k 1901) tiesi runsaasti runoja. Hän asui loppuikänsä Ägläjärvellä. Ignoi Vornanen, mahtava metsämies, kaatoi eläessään 70 karhua, 400 ilvestä ja useita kymmeniä susia. Hän kai verotteli Paastojärvellä palkivia peurojakin "pedraväljällään".

Ägläjärven paras tietäjä Pekka Teppananpoika Torvinen syntyi helmikuussa 1828, vähän ennen Lönnrotin lähtöä ensimmäiselle runoretkelleen. Orpona hän joutui kerjuulle, pääsi sitten ottopojaksi, solmi aikamiehenä avioliiton ja koheni rälssitalolliseksi. Hän kaatoi 30 vuoden iässä kuusi karhua, ja peuroja hän iällään kellisti kuudettakymmentä. Hän toimi yli 30 vuotta Ägläjärven tsasounan stuarostana, mutta joutui vaikeuksiin metsäkaupoissa ja köyhtyi. Hänet tunnettiin etenkin loitsujen taitajana. Ortodoksiperinteeseen kuuluvien itkujen mestarina mainittiin ägläjärveläinen Tatjana Teronen.

Runonkerääjien perässä samosi Korpiselälle taiteilijoita, ensimmäisenä maalari Severin Falkman noin vuonna 1877 piirtämään runoniekoista kuvia. Seuraavana ehti nuori Jean Sibelius, jolla oli kuitenkin kiire täältä pois kaivatessaan armasta Ainoansa. Hänen kerrotaan ratsastaneen yhtenä yönä Suojärveltä Värtsilään, jonka matkan muistona hän sepitti sävelrunonsa "Öinen ratsastus ja auringonnousu". Mysysvaarassa hän sentään lienee pysähtynyt, koska tapasi Pedri Shemeikan. Maisemamaalari Pekka Halonen samosi tänne Sibeliuksen jäljissä 1890-luvulla, Kalle Carlstedt professori Viljo Tarkiaisen yllyttämänä vuonna 1925 ja ylivertainen piirtäjä Erkki Tanttu muun muassa Tolvajärvellä 1930-luvulla.

ALUSTALAISISTA ITSENÄISIKSI TALONPOJIKSI

Korpiselkäläiset maksoivat verot kruunun sijasta yksityisille. Venäjän vallan aikana 1700-luvulla Suojärven omisti kenraali kreivi Buturlin Tunnetuin omistaja oli kreivitär Anna Orlova-Chesmenskaja, jonka muisto ikuistui Suojärvellä Annantehtaan nimenä. Siellä alkoi raudanjalostus jo 1700-luvulla. Koko Suojärvi maksoi 1800-luvulla veronsa tälle tehtaalle pääosin kai päivätöinä, "ropottina", jota tarvittiin moneen tehtävään: malminnostoon, hiilenpolttoon ja tietysti malmin, valmiin takkiraudan eli sukunan sekä polttopuun ja hiilen rahteihin.

Korpiselän länsiosassa ajettiin rahtia palkankin edestä. Ilomantsin Möhkössä vuoden 1850 paikkeilla alkanut raudantuotanto tarvitsi mahdollisimman helppoja kulkuyhteyksiä maailman markkinoille, ja helpoin vaihtoehto oli vesitie Möhköstä Melaselän reitin eteläpäähän Jylmäkänselän Karaliin. Sieltä alkoi maamatka Korpiselän kirkolle ja edelleen Tsiipakan ja Havuvaaran kautta Värtsilään tai Pälkjärven Anonniemeen. Sukuna kulki kesin talvin tätä tietä pitkinä hevoskaravaaneina. Paluukyytinä tuotiin Anonniemestä kalkkipitoista dolomiittia sulatuksen apuaineeksi. Kevyempi paluuliikenne suuntautui Värtsilästä Öllölän ja Eimisjärven kautta Ilomantsiin. Tämä rahti jatkui vuoteen 1907, mutta sitten Möhkön raudantuotanto lopetettiin, ja hevosmiesten ansiomahdollisuudet keskittyivät metsätöihin. Venäjän talonpojat vapautuivat maaorjuudesta vuosina 1861-64, ja korpiselkäläisetkin pääsivät irti "turpeesta". Suomen valtio lunasti nämä tilat maaliskuun alussa 1880, ja talonpojat jäivät kruunun vuokralaisiksi, lampuodeiksi. He saivat viljellä maitaan ja ottaa metsästä kotitarvepuun, mutta eivät myydä metsää silloin kasvavalle sahateollisuudelle.

Turpeesta irtoamisen ja runoperinteen yhteyttä valaisee seuraava kulttuurimuisto: taidemaalari Carlstedtin kanssa samaan aikaan sattui Tolvajärvelle myös arkkitehti Jacob Ahrenberg, joka seurasi muotokuvan tekoa. Eräs malli, Vornasia kaiketi, kysyi maalarilta, miksi tämä teki kuvaa juuri hänestä: "Olenko niin kaunis kuin Mulanteri?" Tämä verrokki, kesälahtelaissukuinen senaattori Herman Molander, oli käynyt Tolvajärvelläkin ja kohentanut kruunun edustajana lahjoitusmaatalonpoikien asemaa savotan vallasta kruunun lampuodeiksi.

Isojako toimitettiin vuoden 1890 tienoissa. Osa taloista sai uuden paikan entiseltä takamaalta, ja peltoala kasvoi. Talot saivat verolukunsa mukaan metsää, ja liikamaa pidätettiin valtionmaiksi. Kun kruununmaat jäivät Suojärven nimiin, sai pitäjän itäraja eriskummaiset kiemuransa. Ägläjärvi ja Vieksinki jäivät pusseiksi Suojärveen kuuluneiden valtionmaiden sisälle.

Ägläjärven jakokuntaan kuului 1880-luvulla 35 osakasta. Asutus oli jo hajonnut emäkylältä tilojen jakautuessa ja uudisasutuksenkin voimin. Tytärasumia oli avautunut Yläjärvelle ja Kitilänselkään emä kylältä luoteeseen sekä Konnunselkään ja Pojasvaaraan vastakkaisella suunnalla. Jako tuotti lopulta 38 uutta kantatilaa, joista seitsemän ulkopuolisten hallussa. Emäkylältä siirrettiin seitsemän taloa väljemmälle: emäkylältä Väistönselkään, Ojaselkään, Korkeaanselkään, Latshuperkinselkään, Konnunselkään ja Jurvanniemeen, Konnunselästä Kuusselkään ja Suureenselkään, Yläjärveltä Hamanvaaraan ja Tuomivaaraan. Siirtyjien pellot jäivät kylään jääville taloille, jotka raivasivat uudelle paikalle vastaavan määrän peltoa. Tämä lisäsi kylän siihen asti niukkaa peltopinta-alaa.

Asiakirjat eivät mainitse, kenen aloitteesta erotettiin samalla tontti tulevaa kansakoulua varten - noina aikoina lähti kylästä eräs Röpelisen poika opintielle Sortavalaan ja palasi aikanaan kansakoulun opettajaksi tosin nimensä muuttaneena. Kirkkomaa oli emäkylän rannassa, kalmisto salmen eteläpuolella niinikään järven rannalla. Yhteismaiksi erotettiin myös suomudan ja soran ottopaikat, venevalkamat Sirkkarantaan, Jehkolanrantaan, Rääppyrannan valkamoon, Keskijärvenkylänrantaan, Viitajärvenrantaan, Sakkalinrantaan, Yläjärven valkamoon ja Kitelänlamminrantaan. Myllyntontit tarvittiin Viitajärvellä ja Luglajoen yläjuoksulla. Aunuksen vuorihallinto ilmoitti ostaneensa Suomen valtiolta oikeudet kylän metsiin ja vaati lisäksi Elosaarta järvimalmin varastointipaikaksi.
Metsätilat kiinnostivat teollisuusyhtiöitä. Jo vuonna 1890 omisti mm Värtsilän omistaja N L Arpen perilliset maita Tsokissa. Sen rinnalle nousi mm Pitkäranta-yhtiö. Myös Arpen palveluksessa Möhkön ruukin isännöitsijänä toimineen C J Hallbergin perilliset hankkivat mm Ägläjärveltä 1890-luvun alussa seitsemän metsätilaa eli viidesosan koko kylästä. Heille oli tärkeä alue Tolvajoen reittiin kuuluva Karijärvien ja Sakkalijärven seutu, josta puut voitiin uittaa luoteeseen Pielisjoen suuntaan. Korpiselän lohko- eli jakokunta käsitti koko pitäjän länsipään. Seuraavassa katsotaan, miten isojako muutti Hoilolan, Saaroisten ja Saarivaaran asutuskuvaa.

Hoilolan asumat sijaitsivat Kannisenmäellä, jossa silloin isännöivät Jehki Simananpoika Kanninen, Olli Ollinpoika Parviainen, Agafon Johoranpojan perilliset ja Petri Lasarov. Onnen-virran niskalla asuivat Juda Paksunen, Hilippa ja Johora Huohvanainen sekä Petri Johoran-poika Lautanen. Mihaila Petrinpoika Piiroinen asui jo tuolloin Rajavaarassa. Agafonin perilliset joutuivat siirtymään Akanvaaraan ja Simana Koivunen Arhippavaaraan. Saaroisissa sovittiin Siitari Iivananpojan siirrosta Jaakonvaaraan. Sen tilan pellot jäivät Matti Partasen perillisille sekä Penteli Remonpoika ja Ontrei Ontreinpoika Jormanaiselle. Haarasen ryhmän talot Hilippa Artemeinpoika Jeskanen ja Lassi Ristonpoika Haaranen saivat olla paikoillaan. Saarivaaran Solehmaisenmäelle jäi Ignata Jaakonpoika Solehmainen. Juho Pekanpoika Niiranen sai uuden paikan ulompaa sekä Teppana ja Iivana Teppananpoika Jormanainen Kukkovaarasta. Jeskasen paikalla pysyi Hilippa Ortemeinpoika Jeskanen, Niirasenmäellä samoin Matti Pekanpoika Niiranen ja Pekka Tuomaanpoika Niirasen perilliset. Pekka ja Jaakko Hämäläinen joutuivat siirtymään syrjemmälle. Kaikki näiden kylien tilat olivat paikallisten asukkaiden hallussa.

Yhteismaiksi määriteltiin savenottopaikat Korpijärvestä, Riikastenlammista ja Savisuosta. Uunikiven ottopaikoiksi määrättiin Suurenkankaan kallio ja Saarivaaran seutu. Kukaan ei halunnut Korpijärven hyödyttömiä saaria, joten ne jäivät yhteisiksi. Kalmistot olivat tietysti yhteisiä. Myllynpaikkoja kirjattiin Hoilolasta Heinijoki, Mieluu ja Talikka mukaanluettuina myllymökkien pellot. Saarivaarassa oli kaksi myllyä, toinen kylällä ja toinen Kanajärvellä.

Rahatalous pääsi noina aikoina vauhtiin ja sekoitti pahoin monen kokemattoman lampuodin elämän. Ägläjärven Pekka Torvisen tavoin moni korpiselkäläinen joutui luopumaan oikeuksistaan vuosisadan vaihteen nälkäaikana rahamiehille. Kun vuonna 1922 siihenastiset lampuodit saivat maansa omikseen, tarvitsi moni pitkällisen selvittelyn ennen ratkaisua. Monen tilan metsäpalstat jäivät puutavarayhtiöille. Puutavaraa alkoi kulkea yhä enemmän teollisuudelle. Ägläjärven ja Vieksingin puut uivat Suojärven läpi Ääniselle, Tolvajärven reitti vei pölkkyjä Ilomantsin halki Pielisjoelle, Korpijärven ja Saarivaaran uittoväylät johtivat Laatokan rannikolle Läskelän tehtaille. Korpijärven uittoväylää oikaistiin kaivamalla kanava siitä Jukajokeen, jolloin vältettiin mutka Loitimonjärveen. Uitot antoivat työtä ja toimeentuloa sekä lampuodeille että kasvavalle tilattomalle väelle.

Lampuotien talouden heikkoutta mittaa peltopinta-alan niukkuus. Vuonna 1920 sitä oli koko pitäjässä 810 hehtaaria, rapia hehtaari keskimäärin talolla. Vuoteen 1939 mennessä se kasvoi jo 1350:een eli keskimäärin kahteen hehtaariin. Itsenäistyminen paransi siis yrittämishalua ja tuloksiakin. Yritystä tukivat tietenkin valtion toimet. Etenkin maataloudellinen rajaseututyö raivasi omatoimisuuden esteitä ja lisäsi maanviljelijäin ammattitaitoa. Sen sielu, ylijohtaja Uuno Brander ajoi muutakin edistystä perustamassaan Rajaseutuyhdistyksessä ja sai Suomen Punaisen Ristin perustamaan ja ylläpitämään rajaseudun kylissä sairasmajoja koulutettuine työntekijöineen. Rajaseutuyhdistyksen keskeisinä työmuotoina oli tieyhteyksien parantaminen ja matkailun ulottaminen tänne Kalevalan laulumaille.

TALVISODAN TOLVAJÄRVI

Tolvajärven runonlaulumaine jäi joulukuussa 1939 sotaisen kunnian varjoon. Talvisodan alussa lähetti puna-armeija kolme jalkaväkirykmenttiä, tykistöä ja panssareita käsittävän 139.-divisioonan etenemään Suojärven pohjoispäitse länteen koh-ti Värtsilää. Sitä vastassa oli ensin neljän erillispataljoonan, yhden kenttätykistöpatterin ja jalkaväkitykkijaoksen vahvuinen ryhmä R. Tämä joutui sotimaan ylivoimaa vastaan siviiliväen tukkiessa tiet sekasortoisessa paossa - evakuointia oli viivytetty viimeiseen asti ja myöhästytty.

Viivytyksen taka-asemaksi oli käsketty Ägläjärven linja, mutta se murtui itsenäisyyspäivänä 1939. Seuraavana päivänä hyökkääjä tavoitti Ristisalmen Ylä- ja Ala-Tolvajärven välissä. Ylihuomenissa venäläiset miehittivät jo Kotisaaren vastapäätä Tolvajärven pääkylää. Uhan pahetessa perusti Päämaja Tolvajärven ja Ilomantsin suuntia varten Ryhmä Talvelan komentajana eversti Paavo Talvela sekä lisävoimana kenttätykistöpatteristo ja everstiluutnantti Aaro Pajarin johtama tamperelainen Jalkaväkirykmentti 16. Venäläiset yrittivät yöllä 8.-9.12. päästä Kotijärven länsirannalle, mutta heidät torjuttiin. Yhtä vähän menestyi suomalaisten yritys katkaista heidän yhteytensä Kivisalmella. Venäläisten onnistui 11.12. kiertää Hirvasjärven pohjoispuolitse selustaan ja katkaista maantie, mutta Pajarin johtamat huoltoyksiköiden miehet tuhosivat saarrostavan pataljoonan, joka nälissään verotti muonavarastoa ja unohti tehtävänsä. Samanaikainen rintamahyökkäys ja eteläinen saarrostusyritys torjuttiin.

Talvela arveli vihollispaineen kasvavan ja käski joukot hyökkäämään 12.12.vaikkapa väsyneinäkin. Pajari sai käskyn iskeä päävoimin suoraan rintamasta, ja osasto Malkamäen piti saartaa Hirvasjärven taitse vihollisen selusta. Venäläiset yrittivät samaa liikettä oman hyökkäyksensä tueksi, ja saarrostavat joukot iskivät yhteen Hirvasjärven takana. Tämä meteli pakotti Pajarin toimimaan. Erillispataljoona 112 hyökkäsi etelässä Kotisaareen jatkaakseen sieltä Kivisalmen eteläpuolelle. Tykistötuli lamautti hyökkäämään ryhmittyneen vihollisen, ja päävoima pääsi iskemään Kotijärven pohjoispäässä.

Kääntääkseen tasapäisen taistelun edukseen Pajari käski reservinsäkin hyökkäykseen joulukuisessa päivänkajossa jään yli Tolvajärven harjumaastoon. Käsky täytettiin raskain tappioin. Iltaan mennessä vihollisdivisioona lyötiin ja sen rippeet työnnettiin Ristisalmen taakse. Se menetti tuhatkunta kaatunutta sekä kaksi kenttätykistöpatteria, panssarintorjuntatykkejä, parikymmentä panssarivaunua ja 60 konekivääriä. Vihollinen työnnettiin Ägläjärveltä itään Aittojoelle, jossa rintama pysyi Talvisodan loppuun asti.

Tärkein tulos Tolvajärven taistelusta oli tulevaisuudenuskon herääminen Suomen armeijassa ja koko kansassa: vihollinen voitiin lyödä ja elämä jatkuisi.

TYNKÄ-KORPISELKÄ

Moskovan rauhan raja jätti länsipuolelleen kolme kylää Hoilolan, Saarivaaran ja Saaroisen sekä kirkonkylän pohjoisosan, jolle sittemmin vakiintui nimeksi Mannervaara. Se menetti kaikki perinnäiset yhteytensä, ja muuhun Suomeen sitä liitti vain mutkainen maantie Mannervaarasta Luutalahden kautta Tuupovaaraan. Välirauhan aikana pohdittiin tynkä-Korpiselän tulevaisuutta: sen laajentamista naapurikuntien kylistä tai yhteyttä toiseen tynkäkuntaan Värtsilään. Pian toteutui kuitenkin käytännöllisin vaihtoehto, yhdistäminen Tuupovaaraan.

Tieyhteys uuteen kuntakeskukseen avautui vasta 1950. Liikennemotti avautui etelään Värtsilään alkuna matkailun mainostamalle Runon ja Rajan tielle. Se päästi korpiselkäläisen metsätalouden nollarajan takaa - uitto ei enää sitä voinut.

Hengenelämää tukemaan kohosi ensin luterilainen rajaseutukirkko ja sittemmin ortodoksinen rukoushuone. Korpiselkäläisyys kuvastuu 1980-luvulta alkaen vahvimmin Korpiselkätalona Onnenvirran itärannalla.

Tynkä-Korpiselän osa oli sama kuin muidenkin syrjäseutujen. Kasvu katkesi 1960-luvulla vilja- ja voivuoriin. Alkutuotanto koneistui vähentäen työvoiman tarvetta, ja tervein väestönosa joutui hakemaan toimeentulonsa muualta. Kun alue elätti vuonna 1950 tuhatkunta henkeä, niin 1900-luvun loppuun mennessä väkiluku hupeni alle sadan hengen.
  

Veijo Saloheimo
(Helsingissä Karjala-talolla pidetty juttu laajennettuna)